Siitä on nyt tänään vuosi, kun veimme ihanan uskollisen ystävämme,
pienen suuren koiramme päivystävälle eläinlääkärille.
Lääkäri antoi oksentelu/ripulointiin nesteytyksen ja lääkkeitä.
Oli varmaan ikäneitomme nauttinut joulun aikaan liikaa herkkuja, ei vanha vatsa sietänyt.

Taiturimaisesti yritin saada murskatut penisiliinit ja muut lääkkeet syötettyä koiralle, joka ei halunnut mitään.
Ei halunnut ruokaa, ei halunnut lähteä ulos.
Surullisin silmin vain seurasi ihmistensä elämää.

Uudenvuoden aattona kunto heikkeni lääkkeistä huolimatta ja yöllä romahti.
Viikin pieneläinklinikka ainut päivystävä paikka. Sinne uudenvuuoden yönä.
Shokki.
Rakas uskollinen ystävämme jäi sille matkalle.
Akuutti ja raju munuaistulehdus, munuaiset pettäneet, ei mitään tehtävissä.
Vain jäähyväiset.



Saran tuhka on nyt mökkipihallamme Saran oman 'tähystyspaikan' luona.
Paikassa, jossa Sara mielellään istui ja seurasi mökkielämää.

Sara oli uudenvuodenyönä lähes 13 vuotias ihana norwichinterrieri, jolla oli rakastava luonne.
Saraa ei voinut olla huomaamatta.
Sara oli läsnä.
Sara oli perheenjäsen ja ystävä.

Sara seurasi joka paikkaan, siivotessa huoneesta huoneeseen,
mökillä oli aina muutaman metrin läheisyydessä.
Ei pitänyt uimisesta, mutta ui uskoessaan lasten olevan vaarassa.
Piilotti herkkujaan joko maalla maastoon tai kotona peittojen ja tyynyjen alle.
Haukkui ukkosen jyrinää ja rakettien pauketta.
Varasti ruokaa, jos vaan oli mahdollisuus.. pöydältä, roskiksesta,
jopa avotuligrillistä...
Osasi 'sanona päivää' (antoi tassua )
ja 'grillata sikaa' ( heittäytyä selälleen )

Nukkui pää tyynyllä, selkä selkää vasten..


Vuoden kierto ilman uskollista ystävää.
Ikävä edelleen.
On kuitenkin aika päästää irti.
Muistaa vain ne kaikki ihanat ja iloiset muistot vuosien aikana.
Ja niitä on paljon.



Kiitos Sara,
että olit elämässämme.
Annoit meille paljon.