Kiia katsoi ikkunasta pimeää pihaa. Ei näkynyt kuin kellertävien pihalamppujen heikko valo.
Vastapäisen talon lähes kaikissa ikkunoissa oli valot ja Kiia pystyi seuraamaan muutamien asuntojen illan askareita.
Joissain ikkunoissa verhot olivat kiinni koko ikkunan leveydeltä. Niiden asuntojen kohdalla Kiia käytti mielikuvitustaan loihtimaan erilaisia, villejä, jännittäviä ja hauskoja tarinoita asukkaista ja tapahtumista.
Se oli hänen ajatusleikkinsä, jolla hän viihdytti itseään odotellessaan äitiä kotiin.
Kiian äiti työskenteli kaupan kassana. Kauppa oli auki joka arkipäivä yhdeksään illalla ja sitten oli vielä kotimatka.
Äiti oli kotona yleensä vähän ennen kymmentä. Kiia ei halunnut mennä nukkumaan ennen äidin tuloa.
Hän halusi tietää, että äiti on päässyt turvallisesti kotiin, ettei äidille ollut sattunut mitään kotimatkalla pimeän kävelytien halki.
Kun äidillä oli aamuvuoro niin silloin äiti oli kaikki illat kotona ja he tekivät Kiian kanssa kaikkea hauskaa.
Runoilivat, tekivät käsitöitä. leipoivat ja valmistivat yhdessä monen päivän ruuat pakkaseen.
Mutta enemmän äidillä oli näitä iltavuoroja. Silloin Kiia ja äiti näkivät toisiaan aika vähän.
Kun äiti tuli kotiin, piti Kiian mennä nukkumaan ja aamulla äiti yleensä nukkui, kun Kiia lähti kouluun.

Kiia oli pienempänä harrastanut luistelua, mutta sitten se oli lopetettava. Lähellä ei ollut kuin ihan pienten lasten luistelua. Kiian olisi pitänyt mennä kaupungin toiselle puolelle ainakin kaksi kertaa viikossa. Eihän  se ollut onnistunut.
Äidin vuorotyö sotki suunnitelmat ja lisäksi luistelu olisi maksanut liikaa. Ei äidin palkka olisi siihen riittänyt. Ei äiti sitä sanonut, mutta kyllä Kiia huomasi äidin ilmeen, kun kuuli harrastuksen hinnan.
- Ei minun sinne tartte mennä, voinhan minä luistella täällä kotikentälläkin. Eikä siihen minun luisteluun valmentajaa tarvita. Opettlen itsekseni. Se on hauskempaa.
Ja nyt äidin ei tartvitsisi heti ostaa usuia luistimia, Kiia voisi ihan hyvin luistella koulun jäädytellä kentällä vanhoillakin luistimilla, jättää vaan ne paksummant sukat pois.
Ei sitä kannattanut uusia luistimia ostaa, koulun jäätä ei pidetty kunnossa kuin kovilla pakkasilla, eikä niitä ollut montaa.
Luistelukerrat saattoivat jäädä vaikka vaan muutamaan. Hukkaan menisi uudet luistimet.
Kiia kyllä tykkäsi luistelusta ja oli ihanaa oppia uusia asioita, piruetteja ja käännöksiä. Mutta onhan sitä muutakin.
Se kyllä harmitti ja sai surulliseksikin, että Kiian entinen paras kaveri Moona ei asunut enää Kiian lähellä eikä ollut samassa koulussa. Moona jatkoi edelleen taitoluistelua ja he olivat muuttaneet kaupungin laidalle, omikotitaloon. Moona oli kertonut, heidän muuttaneen siksi, että Moona pääsisi toiseen kouluun. Moona oli kuullut vanhempiensa keskutelun siitä kuinka vanha koulu oli levoton ja siellä oli paljon levottamia lapsia. Moonan mielestä nämä levottomat lapset olivat mukavia, mutta eihän hänen mielipidettä ollut kysytty. Nyt Moona oli toisessa koulussa ja asui kaukauna Kiiasta.

Televisiossa alkoi urheiluiruutu. Nyt loppuu äidin työpäivä. Enää kotimatka.
Kiiaa väsytti, mutta hän tiesi, ettei uni kuitenkaan tullut ennen äitiä.
Piti odottaa äitiä, kertoa äidille päivän tapahtumat.
Aamulla taas väsytti. Oli vaikeaa herätä kouluun. Kiia oli myöhästynyt monta kertaa.
Opettajan mielestä liian monta kertaa.
Joskus Kiia oli nukkunut pitkälle aamupäivään. Vasta äidin hätäinen herättely oli havahduttanut Kiian syvästä unesta.
Kiia oli aamulla vaan sammuttanut herätyksen ja nukahtanut uudelleen. Siinä meni se koulupäivä, kello oli jo yksitoista!
Kiia viihtyi kyllä koulussa, piti muista oppilaista ja opettajsta. Myöhästelyt ja tavaroiden unohtelu oli vaan saanut opettajan kiukkuiseksi ja Kiiasta tuntui, ettei opettaja pitänyt hänestä lainkaan, aina vaan katsoi kiukkuisesti silmäkulmiaan rypistäen.
Kun se vaan oli niin vaikeaa herätä aamulla ja ne tavarat, niiden kaikkien muistaminen tuntui niin hankalalta:
Kiia ei olisi halunnut äidin tietävän näistä ongelmista, äidillä oli niin paljon muutakin ajateltavaa ja muistettavaa, murheitakin.


Pihalla Pasi potki keltaisten lamppujen valossa palloa yrittäen osua suuren männyn runkoon.
Hän näki Kiian ikkunassa ja arvasi tytön olevan yksin. Jos olisi rohkeampi ja jos viitsisi, niin voisihan sitä tutustua Kiiaan, vaikka se tyttö olikin. Kiia tuntui olevan paljon yksin kotonaa, yksinäinen?
Pasi ei ollut yksin kotona, hän ei halunnut olla kotona, Hän ei halunnut kuunnella koko iltaa, joka ilta, äidin ja isän riitaa ja nälvimistä. Pahinta oli silloin kun isä vaihtoi keskikaljan koskenkorvaan. Sitä tapahtui nykyään yhä ueeammin.
Pasi tiesi kellon olevan jo paljon, tietysti hänen ikäisten pitäisi olla kotona. Mutta tuskin kukaan edes huomasi, että hän oli vielä ulkona. Äiti katsoi varmaan lamaantuneena telkkaria, se jaksoi katsoa sitä aamusta iltaan. Äiti ei oikeastaan puhunutkaan muille kuin telkkarille, kommentoi ja nälvi, pilkkasi ohjelmia ja esiintyjiä
Ja keittiössä isä joi ja kiroili, huusi välillä vitun muijaa, läskipersettä ja homekorvaa, iski nyrkillä pöytään ja potki pöydän jalkoja, metelöi yksinään.
Jääkaapissa saattoi olla joskus ruokaa, mutta kun ei halunnut mennä keittiöön, isän valtakuntaan, niin yleensä Pasi oli nälissään.
Pasin isoveli Niko oli yläasteella, mutta ei se siellä käynyt, enemmän se oli aseman seudulla kavereittensa kanssa. Ne joi kaljaa  joka viikonloppu. Pasi ihmettei, mistä Niko sai rahaa kaljaan, ei ainakaan kotoa, mutta ei Pasi uskaltanut kysyä. Niko oli herkkä lämäsemään vaikka muuten pitikin Pasin puolia, puolusti. Ei Pasi oikastaan puolustajaa tarvinnut, päinvastoin. Pasi oli koulussa kingi, se jota muut pelkäsi. Pasi oli ilkeä suustaan ja löi kaikkie mikä ärsytti.
Pasi oli ollut usein opettajan puhuttelussa häirinnästä ja kiusaamisesta, mutta ei se auttanut. Kun vanhemmat ei asiasta välittänyt, isä vaan naurahti koko asialle, niin opettaja oli aika avuton. Ja se vaan yllytti Pasia kiusaamaan ja häiriköimään enemmän.
'Mikä vitun hiiri siellä on opettamassa, kun pitää kotoa apua pyytää' isä sanoi, kun Pasi pyysi soittamaan opettajalle,.
Eikä isä soittanut.
Pasi olisi ehkä voinut viihtyä koulussa, jos se ei olisi niin vaikeaa se oppiminen, Tuntui, kun päässä olisi pelkkää huminaa joka kerta, kun piti lukea ja numerot meni laskiessa sekaisin. Koulu ei ihan selvästi ollut Pasia varten joten Pasi päätti, ettei hänkään ole koulua varten.
Aikaisemmin oli samalla luokalla olevalla Eetula ollut myös ongelmia oppimisessa, varsinkin sekaisin menevien numeroiden kanssa. Eetun lukeminenkin oli aika hankalaa, koska Eetu änkytti, ei paljon mutta jonkinverran. Se oli ollut Pasille tietysti kipinä kiusaamiseen. Hä oli kiusannut Eetua melkein koko syyslukukauden. Sitten he olivat olleet samaan aikaan pelaamassa tossulätkää ja tutustuneet, ja loputa jopa ystävystyneet. Jääkiekko ja jalkapallo yhdisti heitä.
Eetun seurassa Pasin ei tarvinnut kirota ja kiusata, riitti kun pelasi, teki maain ja tuuletti.
Mutta sitten Eetu oli aloittanut molempien lajien harrastamisen tosissaan, ei enää pelejä kotipihalla tai kouun jäällä. Nyt Eetu kävi joka ilta isänsä kuskaamana joukkueharkoissa jäähalleilla ja futishalleilla. Ja kaiken huipuksi Eetun isä oli vienyt Eetun jonnekin tukiopetukseen, jollekin sellaiselle, joka opetti vain Eetua ja sai siitä palkkaa. Eetu oli oppiinut laskemaan ja lukemaan sujuvasti, tuntui ettei Eetu nää änkyttänytkään. Nyt Eetu oli vielä kertonut, että he muuttaisivat kesän aikana pois. Eetu aloittaisi syksyllä koulun toisessa koulussa, kaukana nykyisestä.
Millaistakohan olisi pelata jossakin oikeassa joukkueessa? Olisiko ihan sukka, vai hyvä, toisia parempi.
Pasi ei saisi koskaan tietää. Hän oli kerran vihjaissut kotona mahdollisuudesta liittyä joukkueeseen. Isä oli iskenyt nyrkin pöytään ja kiroillut *Saatana tässä mitään joukkueita perkele.Kun sais työtä, ihminen tarttee työtä, saatana eikä mitään pikkujulppien joukkueiita, saatana'.Ppasi ei enää toiste joukkueista maininnut.
Pasia ei oikeastaan harmittanut Eetun muutto, eihän se enää muutenkaan koskaan ollut pelaamassa Pasin kanssa,
Pasi vilkaisi talon ikkunoihin, monissa oli jo valot sammutettu eikä Kiiaakaan enää näkynyt.
Kai sitä pitää mennä kotiin. Aamulla kuitenkin on mentävä sinne kouluun. Paskaahan se on, mutta saahan siellä ainakin ruokaa ja siellä voi olla hetken kingi.

20.11 on YKn Lasten Oikeuksien päivä.
Halusin tällä lyhyehköllä kuvitteellisella kertomuksella herättä ajatuksia siitä, onko meidän kaikilla lapsillamme nykysuomessa tasavertaiset mahdollisuudet koulutukseen ja mielekkääseen aikuisuuteen.
Vai onko joillain haasteellisempaa olla syrjäytymättä, lannistua ja antaa periksi.
Suomen koulu on kuuluisa tasavertaisuudesta, katsotaan että se on sitä jatkossakin
Emme tarvitse tänne kahdenkerroksen väen kouluja tai eriarvoisuutta tukiopetuksen suhteen.